Juuri

Pimeys voitti, kun valo sai silmät särkemään.
Viime hetken kastelu sai rahapuuni laulamaan.
Ystävälle riitti, että olin.
Elämä pelasti minut roskien keskeltä.

He kaivoivat vallihaudan
hänen linnansa ympärille
ja täyttivät sen epämuodostuneilla sammakoilla.

Saarroksen reunalla vanhemmat kirosivat
lapsensa eristyneisyyttä.

Kirjapinokilpensä suojassa  hän söi tiivistettyä elämää
ja katui raatokärpästen puolesta
vasta-alkanutta häviäjien sotaa.

Ikivahva luonto, kuolematon elämä,
kestättekö ihmisen heikkouden?

Taas nuo pyöräilevät jalkakäytävällä.
Mikä minä olen arvostelemaan.

Olen liian lihava.

Kevät loistaa
valonarkoihin silmiin.

Hymyt vieraiden kasvoilla.
Koira ei laske askeleitaan.
Ensimmäinen leskenlehti.

Että rikkaruohokin voi olla rakastettu.

Jos pystyisin huutamaan,
kai metsäkin vastaisi.
Laulaisi katkeran laulun.

Mutta minä vain kuiskin
huulet verellä
ja maalaan symbolittoman taulun.

Eilisiä
tulee aina lisää.
Tahtoisin astua pois silmukasta
kuin nukkuvan koiran yli.

Te seisoitte yhtenä rykelmänä
vastarintaani vastaan,
te heikot ja arvokkaat.

Söitte minun rohkeuteni.
Veitte minun voimani.
Määräsitte minun kohtaloni.

Vain vuosiksi eteen päin.

Minä, onnekas,
kerron, vaikken muista

Kuinka sekunnit juurtuivat
iholleni
Kuinka vihasin kolmea suurta,
ainoita elättäjiäni
Kuinka kipu kasvoi sisäänpäin,
minua suuremmaksi
Kuinka jokainen eletty tunti
oli voitto kohti kuolemaa
Kuinka raivosin selkä kaarella
voimatonta järkeä vastaan
Kuinka kaikki kaunis viilsi
ja oli vierasta

Kuinka ikuisuus saattoi loppua?

Te käskitte unohtaamaan
lyönnit ja sanat
syyt ja seuraukset.
Ei saa maksaa pahaa pahalla
vihaa katkeruudella.

Mutta minä
olen jo maksanut täyden summan
tasarahalla.